Otsikon kysymystä tuli pohdituksi varsin paljon Malmön JEM-kisoja kotoa käsin seuratessani. Toki olen näitä asioita aina pohtinut myös silloin, kun olen ollut seuraamassa kisoja paikan päällä.
Lyhyt katsaus suomalaisten peleistä Malmössä
Suomella oli pieni mutta aika vahva joukkue matkassa. U19-poikien joukkuekilpailussa tuli kuitenkin selväksi, että taso ei vaan riitä 16 parhaan joukkoon, vaikka Aleksi olikin hienossa vireessä. Onneksi vältyttiin ensimmäisen ottelun katastrofilta Viro-ottelussa.
Mahdollisuuksia olisi ollut U19-poikien nelinpelissä. Hyvin Aleksi ja Sam taistelivat 16 parhaan joukossa paria Samuel Arpas/Balazs Lei vastaan. Eka erä kotiin ja kovaa vääntöä muissakin erissä. Tosin jossittelemaan ei päässyt. Arpas/Lei-pari meni kuitenkin semifinaaliin, jossa vielä johti ranskalaista paria vastaan erin 2-0 ja hävisi kolmannen 14-16 ja viidennen 9-11.
Maria pelasi U19-tyttöjen kaksinpelissä ainakin tuloksellisesti hyvin. Vain yksi otteluhan oli striimipöydällä eli se viimeinen. Kiitos Ruotsi! Espanjan ykkönen Silvia Coll oli täysin voitettavissa. Olisihan paikka 16:n joukossa ollut vaan makeaa. Coll hävisi seuraavan ottelun Italian Miriam Carnovalelle 3-4. Siis suurinpiirtein Collin tasoinen pelaaja olisi Marialla ollut vastassa myös 16:n joukossa. Carnovale hävisi puolestaan kvartassa Portugalin Mariana Santa Comballe 3-4 johdettuaan erin 2-1. Edelleenkin saman tasoinen pelaaja! Semifinaalissa Santa Comba sitten hävisi 0-4. Näin laskien mitalikaan ei olisi ollut mahdoton! Olisi toki vaatinut hurjan onnistunutta peliä uudelleen ja uudelleen. Jossittelua tietysti mutta totuutta siinä kuitenkin jonkin verran. Siitä on tainnut kulua jo 40 vuotta, kun viimeksi on päästy tytöissä edes jossittelemaan tällä tavalla!
Mutta miksi olemme vain jossittelemassa? Vuodesta toiseen.
Tietysti vastaus piilee valmentajien määrässä, valmentajien laadussa, pelaajamateriaalin määrässä ja pelaajamateriaalin urheilullisuudessa jos raha, treenipaikka ja vanhempien tuki unohdetaan. Sekä tietysti myös suomalaisen pöytätenniskulttuurin ohuudessa. On turkasen vähän alle 30-vuotiaita aktiivisia pelaajia, jotka osaavat ihan oikeasti pelata. Tai alle 40-vuotiaitakaan.
On myös vähän sellaisia aktiivisia valmentajia, jotka tietävät kuinka paljon, mitä ja kuinka kovaa pitää juniorin harjoitella, jotta hän voisi tavoitella JEM-joukkueessa pääsyä 16 parhaan joukkoon. Siihen sitten vielä lisää, jotta hän voisi elätellä toivoa pääsystä kaksinpelissäkin 16 parhaan joukkoon. Tätä tietoa voi saada vain valmentamalla henkilökohtaisesti pelaajaa, joka on valmis tarvittavaan työhön. Valmentajan on myös mielellään vierailtava kansainvälisissä kilpailuissa katsomassa, miten saman ikäiset kansainvälisen tason pelaajat pelaavat. Mitä pitää siis oman pelaajan osata? Myös se, mitä pitää osata, että saa vastustajan lyömän pallon palautettua pöytään! 10 päivän viettäminen JEM-turnausta katsomassa aamusta iltaan on tässä mielessä todellinen tiedon korkeakoulu. Sinne ei saa mennä shoppailemaan ja nähtävyyksiä katsomaan. Totta kai myös kansainvälisille leireille osallistuminen on opettavaista. Tarkoitan siis sitä, että JOS valmentaa henkilökohtaisesti jotain junioria, JEM-vierailu (tai Euro Mini Champs -vierailu) tarjoaa hurjasti oppia ja ideoita. No varmaan myös jokin WTT-junioriturnaus tarjoaa paljon tietoa tiiviinä pakkauksena. Huomatkaa, että en tarkoittanut sitä, että siellä istuminen pätevöittää valmentajaksi!
Mutta entä sitten, kun meillä on juniori, jonka kotimainen valmennus on kaikin puolin kunnossa? Seuraava ongelma on vastaavien juniorien tavaton vähyys. Yleensä on saanut olla onnellinen, jos on samaan aikaan edes yksi toinen saman ikäinen ja yhtä tavoitteellinen juniori muiden ollessa ns. kansallisia pelaajia niin tavoitteiltaan kuin harjoittelultaan. Hyvä esimerkki on ollut jo vuosikaudet parivaljakko Aleksi Räsänen ja Sam Khosravi. He eivät ole enää vuosikausiin oppineet juuri mitään keskinäisistä peleistään. Toisen peli osataan unissakin. Pitäisi olla edes 10 kovaa pelaajaa kussakin ikäluokassa, jotta kotimainen kova kilpailu kirittäisi jokaista ylemmäksi. Alle 14-vuotiaana on myös huipputärkeää pelata ikäisiään ja kokoisiaan vastaan. Suurempi ja fyysisempi vanhempi pelaaja pystyy palauttamaan palloja ulottuvuudellaan sillä tavalla, että saman kokoiset eivät siihen pysty. Silloin ei pysty oppimaan luonnollista tapaa voittaa pisteitä. Toisaalta suurikokoisempi lyö niin kovia lyöntejä, että ikätoverit eivät lyö. Silloin ei opi palauttamaan sellaisia lyöntejä, joita tulee kansainvälisissä kilpailuissa. Eikä pääse yrittämään omaa hyökkäystä oikealla tavalla.
Koska Suomessa ei ole näköpiirissä tilannetta, jossa samassa ikäluokassa (kahden vuoden tarkkuudella kumpaankin suuntaan) olisi leveä kansainvälinen taso, niiden muutamien kansainvälisen tason juniorien on osallistuttava mahdollisimman paljon kansainvälisiin kilpailuihin ja ulkomaisille leireille. Ei ole muuta mahdollisuutta, jos asuu kuitenkin Suomessa. Erityisesti Keski-Eurooopassa tämä on arkipäivää. Koko eurooppalainen laaja kärki pelaa toisiin vastaan pienestä pitäen säännöllisesti ja tuntee toisensa. Ei sellaisia pelaajia vastaan voi pärjätä pelaamalla Suomen kilpailuissa 50+ -vuotiaita vastaan. Tekniikka, pelityyli ja tempo ovat ihan erilaisia. Syötöistä puhumattakaan.
Tytöille tämä on erityisen tärkeää, koska täällä tytöt joutuvat ottamaan koko ajan vastaan miehisen kovia lyöntejä. Kansainvälisen kärjen tytötkin lyövät toki kovaa mutta eivät samalla tavalla kuin Suomen miesten kärki.
Ulkomaille meneminen on tietysti ajan ja rahan haaskaamista, ellei satsaus ole Suomessa 100-prosenttista niin harjoituksissa kuin kilpailutoiminnassa. Ei sieltä ulkomailta saa kotiin tuomiseksi mitään, jos ne asiat eivät ole kunnossa. Erityisesti asenne ei sillä parane. Kaikki muiden maiden kansainvälisen tason juniorit tekevät kovaa työtä päivästä päivään. Tsillaamisella ei pitkälle pääse.
Tosiaan suomalaisten on tavattoman vaikea voittaa sellaisten maiden pelaajia, joissa kussakin ikäluokassa on laaja taso. Niiden maiden pelaajien rutiini on vaan niin kova, vaikka he eivät sinänsä olisi juuri parempia kuin suomalaiset. Tämä tulee selvimmin näkyviin joukkuekilpailussa. Kovatkaan pallolaatikkoharjoittelut eivät korvaa kovien kilpailupelien tuomaa osaamista ja kokemusta.
Arto Luukkainen
