(Neurotanoke, Pertti on Suomessa kulttiasemaan noussut jalkapallovalmentaja, itseni myös kovasti arvostama). Alla Pertti Kemppisen tekstejä lainattu hänen Facebook kirjoituksista, vaikka puhutaan jalkapallosta, osuu myös pöytätennikseen. neurotanoke.com.

Pertti Kemppisen kirjoittamaa

Suomessa on käyty viime aikoina kiivasta keskustelua valmennuksen määrästä, laadusta ja järjestelmämme kyvystä kasvattaa huippupelaajia. Aihe on monitahoinen, mutta haluan lähestyä sitä toisesta näkökulmasta: harjoittelemmeko liian yksipuolisesti? Lisäämmekö intensiteettiä oikeassa suhteessa lepoon? Vahvistammeko ja muokkaammeko lapsen kehoa riittävän urheilulliseksi? Näiden kysymysten äärellä olen valmentajana havainnut paljon asioita, joita voisimme tehdä toisin.

Olen seurannut huolestuneena lasten ja nuorten yksipuolisen ja liiallisen jalkapalloharjoittelun seurauksena syntyvien rasitusvammojen kasvua. Näitä vammoja ovat muun muassa penikkatauti, akillesjänteen tulehdus, polvilumpion alapuolisen alueen kipu (Osgood-Schlatterin tauti), patellofemoraalinen kipuoireyhtymä, alaselän rasitusmurtumat, nilkan nyrjähdykset, jalkaterän rasitusmurtumat sekä lonkan limapussin tulehdus (bursiitti). Näillä kaikilla vammoilla on selkeitä syy-seurausyhteyksiä, jotka liittyvät yksipuoliseen harjoitteluun ja liialliseen iskutukseen. Iskutus, joka tarkoittaa toistuvia fyysisiä kuormituksia, kuten juoksun, hyppyjen, suunnanmuutosten ja potkujen aiheuttamia tärähdyksiä, kohdistuu erityisesti alaraajoihin ja alaselkään. Jos iskutusta tapahtuu liikaa ilman riittävää palautumista, tuloksena on yhä useammin vakavia rasitusvammoja.

Ongelma on usein siinä, ettei näitä asioita osata tai uskalleta nostaa pöydälle. Keskustelu jää usein abstraktille tasolle, eikä siihen suhtauduta riittävän vakavasti. Erityisen huolissani olen alaselän rasitusmurtumien määrän kasvusta. Esimerkiksi B-nuorten SM-sarjassa pelaavissa joukkueissa on ollut tapauksia, joissa kuudella tai seitsemällä pelaajalla on todettu jonkinasteinen alaselän rasitusmurtuma. Tällainen kehitys ei voi jatkua – jotakin on tehtävä toisin. Liian monet pelaajat ovat pitkään sivussa, harjoituskiellossa tai vain osittain mukana. Tämä ei ainoastaan hidasta heidän kehittymistään, vaan myös vaarantaa heidän terveytensä.

Yksi ratkaisu tilanteeseen on lisätä monilajisuutta valmennuksessa, sillä monipuolinen liikunta tukee nuoren kehon kokonaisvaltaista kehitystä ja vähentää yksipuolisen harjoittelun aiheuttamia vammoja. Esimerkiksi seuraavat lajit tarjoavat erinomaisia vaihtoehtoja vähäisemmällä iskutuksella:

Paini: Kehittää koko kehon voimaa, kestävyyttä ja liikkuvuutta ilman juoksun tai hyppyjen aiheuttamia tärähdyksiä. Paini vahvistaa erityisesti keskivartalon hallintaa ja kehon koordinaatiota, mikä tukee jalkapalloilijan liikemalleja.

Uinti: Veden kannattelevuus vähentää kokonaan iskutusta, ja uinti vahvistaa tehokkaasti ylävartalon, selän ja jalkojen lihaksia. Lisäksi se parantaa hengityselimistön kapasiteettia, mikä tukee kestävyyden kehittämistä.

Voimistelu ilman kovia iskuja: Parantaa tasapainoa, kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Esimerkiksi permanto- ja renkailla tehtävät liikkeet kehittävät voimatasoja ilman, että keho altistuu jatkuville tärähdyksille.

Hiihto: Luistelu- tai perinteisen tyylin hiihto kehittää kestävyyttä ja jalkojen voimaa ilman juoksun aiheuttamaa toistuvaa kuormitusta nivelille ja jänteille. Lisäksi hiihto tarjoaa mahdollisuuden luonnolliseen liikkumiseen ja keuhkojen kapasiteetin kehittämiseen.

Nämä lajit eivät aiheuta iskuja, koska niissä ei ole samanlaisia toistuvia alaraajoihin kohdistuvia tärähdyksiä kuin jalkapallon juoksu- ja hyppyliikkeissä. Ne tarjoavat keholle monipuolista kuormitusta, joka vahvistaa lihaksia, niveliä ja tukirakenteita turvallisesti.

Ongelma on kuitenkin siinä, että monissa jalkapalloseuroissa muita lajeja aktiivisesti rajoitetaan tai jopa kielletään. Jalkapallosta tehdään ainoa sallittu harrastus, ja valvonta muistuttaa totalitaristisia käytäntöjä jopa lasten valmennusprosessissa. Tämä yksipuolinen lähestymistapa ei ainoastaan altista lapsia ja nuoria rasitusvammoille, vaan se myös estää heitä kehittymästä monipuolisiksi ja kokonaisvaltaisiksi urheilijoiksi.

Lisäksi valmennusjärjestelmässä pelaajia valmennetaan liian usein samalla ohjelmalla liukuhihnamaisesti. Suuret pelaajamäärät ja rajalliset resurssit vaikeuttavat henkilökohtaista ohjausta lähes mahdottomaksi. Tämä ”yksi koko sopii kaikille” -mentaliteetti ei vastaa yksilön tarpeisiin eikä tue heidän kehittymistään parhaalla mahdollisella tavalla.

Nykyinen valmennuskulttuuri kilpatasolla keskittyy liian usein nopeisiin tuloksiin ja vertailee itseään yksisilmäisesti kansainvälisiin järjestelmiin, joissa pelaajia myydään kalliilla siirtomarkkinoilla. Tämä lyhytnäköinen ajattelutapa johtaa yksipuolisuuteen ja kiireeseen, joissa pelaajien hyvinvointi ja moniulotteinen kehittyminen jää taka-alalle.

On aika pysähtyä ja miettiä, miten voimme parantaa pelaajien terveyttä ja kehitystä. Monipuolinen harjoittelu, yksilöllinen valmennus ja maltillinen lähestymistapa luovat pohjan terveelle ja kestävämmälle urheilijalle. Paras pelaaja on suorituskykyinen pelaaja, ja terveen pelaajan kehitys perustuu monipuoliseen, yksilön huomioivaan, kannustavaan, pitkäjänteiseen ja huolellisesti suunniteltuun valmennukseen.

Jalkapallo, kuten elämäkin, on matka, joka rakentuu yksilöllisistä poluista ja ainutlaatuisista tarinoista. Kukin pelaaja ja hänen perheensä lähestyy tätä matkaa omista lähtökohdistaan, ja heidän tapansa pyrkiä eteenpäin jalkapallossa on aina yksilöllinen. Ihmisen psyykkinen voima ja energia eivät ole yksiselitteisiä, eikä niitä pitäisi käsitellä liian kapeasti, mustavalkoisesti tai sulkea tiettyjen valmiiden mallien sisään. Kehityksen ytimessä on aina se, millainen kuva harjoittelusta ja pelaamisesta luodaan päivittäisessä valmennuksessa. Tämä kuva muotoutuu valmentamisen substanssista ja yhteisöstä, jonka osana lapsi tai nuori kasvaa.

Hyvä valmentaminen ja kehittyminen eivät synny tyhjiössä, vaan ne rakentuvat aina osaksi sitä kulttuuria ja yhteisöä, jossa pelaaja kasvaa. Oleellista on ymmärtää, mitä yksilö – olipa kyseessä pelaaja tai hänen perheensä – arvostaa, toivoo ja haluaa. Vielä tärkeämpää on pohtia, mitä he ovat valmiita tekemään unelmiensa eteen. Kuinka paljon ponnistelua ollaan valmiita sijoittamaan siihen, mitä pidetään merkityksellisenä? Näitä kysymyksiä ei voi ulkoistaa akatemialle, lajiliitoille tai muille tahoille. Jos ollaan tosissaan kehityksen kanssa, työstä on tultava jokapäiväistä, konkreettista ja aidosti läsnä olevaa.

Kehityksen tavoittelu vaatii vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. On lähestyttävä prosessia avoimella sydämellä ja positiivisesta psykologisesta lähtökohdasta. Tämä tarkoittaa uskoa siihen, että kehitystä tapahtuu, että Suomessakin voidaan kasvattaa huippupelaajia. Tämä usko on kyettävä viestimään niin pelaajille kuin heidän perheilleen. Usko kehitykseen on valo, joka ohjaa matkaa, sillä kukaan ei kulje pitkää polkua ilman toivoa ja luottamusta päämäärän saavuttamiseen.

Tutkimukset, kuten Mikko Salasuon, Mikko Piispan ja Helena Huhdan teos Huippu-urheilijan elämänkulku (2015) sekä Outi Aarresolan väitöskirja (2016), ovat osoittaneet, että huippu-urheilijaksi kasvaminen ei noudata yhtä kaavaa. Suomessa urheilijan polkuja on monia, ja niihin vaikuttavat laji, henkilökohtaiset taustat ja ympäristötekijät. Jalkapallossa huippupelaajia kasvaa hyvin erilaisissa olosuhteissa ja eri puolilta maata. Tämä moninaisuus korostaa, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tavoitella huippua – tärkeintä on löytää jokaiselle yksilölle ja perheelle sopiva polku.

Lopulta jalkapalloinnostus on kuin rokotus. Se annetaan silloin, kun lapsi alkaa nähdä pelin mahdollisuudet ja tuntea sen ilon. Jos tämä innostus sytytetään oikein, se kantaa pelaajaa läpi elämän ja kehityksen haasteiden. Kun olemme työskennelleet tosissaan tiettyjen valmennettavien tai valmentajien kanssa, emme ole hetkeäkään epäilleet, etteikö polku veisi loppuun asti. Kysymys on siitä, kuinka valmentajat, perheet ja pelaajat yhdessä rakentavat valoa kulkevaa tietä – uskoen, toivoen ja tehden. Tämä usko on huippupelaajaksi kasvamisen tärkein perusta.

Keskustelu suomalaisten huippupelaajien kehittämisestä on viime aikoina saanut lähes paniikinomaisia piirteitä. On vertailtu pelaajien myyntihintoja ulkomaalaisiin seuroihin, syytelty intensiteetin puutetta, kännyköiden vaikutusta ja Kaikki Pelaa -järjestelmää. On jopa nostettu esiin vuosien 2016–2024 U15-pelien valmentajakommentteja ja yritetty löytää syitä sille, miksi suomalaisista pelaajista ei synny enemmän rahallisesti merkittäviä siirtosummia. Näillä irrallisilla huomioilla ei kuitenkaan päästä asian ytimeen, sillä huippupelaajien kasvattaminen ei ole yksittäisen korjausliikkeen tai nopean toimenpiteen kysymys. Se on vuosia, jopa vuosikymmeniä kestävä prosessi, joka alkaa lapsuudesta ja rakentuu useiden tekijöiden summana.

Huippupelaajan kasvu edellyttää ennen kaikkea kolmen tahon – pelaajan, perheen ja valmentajan – täydellistä yhteispeliä. Pelaajalla itsellään on oltava sisäinen motivaatio, palo pelaamiseen, ja valmius harjoitella määrällisesti ja monipuolisesti huomattavasti enemmän kuin ikätoverinsa. Tämä vaatii vanhemmilta lähes rajatonta tukea ja halua panostaa lapsensa kehittymiseen – he ovat usein pelaajan ensimmäiset valmentajat, jotka rakentavat pohjan intohimolle ja työmoraalille. Valmentajan rooli puolestaan on ratkaiseva: hänen on oltava valmis sitoutumaan pelaajan kehitykseen ympäri vuorokauden, antamaan aikaa päivittäin ja ymmärtämään, mitä huippu-urheilu todella vaatii.

Tällaisen prosessin ymmärtäminen on haastavaa, ellei sitä ole nähnyt läheltä. Huippupelaajan kehityksessä ei ole kyse pelkästään lahjakkuudesta, vaan valtavasta työmäärästä, jota tehdään päivittäin – niin kentällä, kotona kuin valmennustilanteissa. On nähtävä vanhemmat, jotka venyvät jokaisella osa-alueella lapsensa uran tukemiseksi, ja valmentajat, jotka omistautuvat pelaajalle ajallisesti ja henkisesti. Tämä ei ole projekti, jossa pyritään nopeisiin voittoihin, vaan pitkäjänteinen matka, jossa tavoitteet ja tulokset saavutetaan vuosien intensiivisellä työllä ja kehittymisellä.

Huippu-urheilun ymmärtäminen edellyttää kompetenssia kaikilta osapuolilta – vanhemmilta, valmentajilta ja itse pelaajalta. Tämä kompetenssi sisältää kyvyn ymmärtää pelin vaatimuksia, sitoutua jatkuvaan kehitykseen ja ennen kaikkea tehdä yhteistyötä.

Yhteispeli ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat tämän prosessin keskiössä. Ilman sitoutumista valtavaan työmäärään, pitkäjänteisyyttä ja intohimoa kehitystä ei tapahdu. Lahjakkuudesta kasvaa menestystekijä vain, jos se yhdistyy haluun, intensiivisyyteen ja ymmärrykseen siitä, että taito, kestävyys ja muut fyysiset tekijät vaativat aikaa ja systemaattista työtä.

Huippupelaajia ei kasvateta reaktiivisilla paniikkiratkaisuilla tai sillä, että pohditaan, miksi ruotsalaisista tai tanskalaisista pelaajista maksetaan enemmän. Huippupelaajia kasvatetaan pitkäjänteisyydellä, intohimolla ja yhteistyöllä – sillä kaikilla on yhteinen tavoite: pelaajan kasvu kohti kansainvälistä tasoa. Tämä matka ei ole vain pelaajan, vaan kaikkien hänen ympärillään olevien tahojen yhteinen projekti, joka vaatii sydäntä, aikaa ja uskoa prosessiin.

Kun jalkapallopelin ymmärtämisestä puhutaan, tiedon merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se ei ole vain väline, vaan perustava tekijä, joka mahdollistaa pelin ymmärtämisen, pelaamisen ja valmentamisen järkevällä ja kestävällä tavalla. Tieto ei ole koskaan neutraalia – se voi avata uusia ovia, mutta myös sulkea niitä. Filosofit, kirjailijat ja tiedemiehet ovat läpi historian pohtineet tiedon luonnetta ja sen voimaa muuttaa maailmaa. Jalkapallon kontekstissa tieto ei ole pelkkää taktiikkaa tai harjoitteita – se on ymmärrystä pelin syvimmästä olemuksesta ja siitä, miten se liittyy laajemmin kulttuuriin, yhteiskuntaan ja ihmisenä olemiseen.

Antiikin filosofit, kuten Platon, puhuivat tiedosta oikeutettuna totena uskomuksena (episteme). Platon korosti, että todellinen tieto on pysyvää ja muuttumatonta, saavutettavissa vain järjen ja syvällisen pohdinnan kautta. Hänen kuuluisa luolavertauksensa kuvasi ihmisen matkaa tietämättömyyden varjoista kohti tiedon valoa – prosessia, joka on täynnä kipua ja ponnistelua, mutta joka lopulta vapauttaa ja kirkastaa. Tämä vertaus soveltuu hyvin myös suomalaiseen jalkapallokulttuuriin, jossa tietämättömyyden luola on ollut pitkäaikainen ongelma.

Jalkapallon asema Suomessa on pitkään ollut marginaalinen. Maantieteellinen sijaintimme, haastavat sääolosuhteet ja jalkapallon asema muiden urheilulajien varjossa ovat olleet suuria esteitä pelin kehitykselle. Näihin liittyy myös toinen, kenties syvempi ongelma: tiedon panttaaminen. Suomessa on ollut tapana, että tieto – ja erityisesti laadukas jalkapallotieto – on pidetty harvojen hallussa. Tietoa on käytetty vallan välineenä, kuten sosiologi Jürgen Habermas on osuvasti todennut: tieto voi olla väline kontrollille ja alistamiselle. Sen avulla voidaan rakentaa hierarkioita ja pitää valta tietyissä käsissä. Tiedon piilottelu on ollut jalkapallokulttuurissamme väline, jolla valtaa on keskitetty ja samalla pidetty rahvas – valmentajat, pelaajat ja joukkueet – etäällä mahdollisuudesta kehittää itseään.

Omissa koulutustilaisuuksissani olen törmännyt tähän ongelmaan yhä uudelleen. Kun olen kiertänyt Suomea kouluttamassa seuravalmentajia, on usein sanottu, että koulutukset rajataan vain tietyille valmentajille. Selityksenä on esitetty, että suurin osa ei kuitenkaan ymmärtäisi koulutuksen sisältöä. Tämä ajattelutapa heijastaa syvää epäluottamusta: ei uskota, että tieto voi voimaannuttaa ja kehittää kaikkia. Sen sijaan tietoa pidetään valittujen työkaluna – ei yhteisen kasvun ja kehityksen välineenä.

Kun jalkapallokentällä ymmärrys syvenee, koko peli muuttuu. Tieto ei ole vain keino ymmärtää peliä, vaan myös muuttaa sitä paremmaksi. Se voi vapauttaa pelaajan näkemään kentän uudella tavalla, valmentajan ymmärtämään pelin hienovaraisia yksityiskohtia ja koko yhteisön kokemaan, kuinka syvällinen tieto voi rikastuttaa kaikkia elämän alueita. Tämä on jalkapallon kauneus – ja tiedon voima.

Olen usein ajatellut taiteen ja jalkapallon suhdetta – kahden maailman, jotka ensi silmäyksellä tuntuvat etäisiltä toisistaan, mutta lähempi tarkastelu paljastaa niiden kietoutuvan yhteen yllättävällä tavalla. Taide ilmentyy monessa muodossa: tekstin, maalauksen, musiikin, tanssin, äänen tai tilan kautta. Sen luominen edellyttää usein ihmiseltä syvää heittäytymistä luovuuden virtaan, sellaiseen aivojen taajuuteen, joka ylittää rationaalisen ajattelun rajat. Tuo tila, jossa luovuus tapahtuu, ei ole pakottamalla saavutettavissa; se on pikemminkin luonnossa oleva ilmiö, joka paljastuu, kun ihmisen kontrolloiva mieli hetkeksi väistyy.

Nuoruudessani musiikki avasi minulle tämän ymmärryksen. Oulunkylän Pop ja Jazz opistossa opiskelin soittamista ja soittelin bändeissä. Opettajinani oli todellisia taiteilijoita, joiden olemuksessa oli jotakin, jota ei voinut oppia pakolla. He eivät ainoastaan opettaneet teknisiä taitoja, vaan he ruumiillistivat taiteilijan olemusta: vapautta, herkkyyttä ja kykyä sukeltaa luovuuden virtaan. Myöhemmin osallistuin myös taidekasvatuksen kursseille yliopistossa, jossa tuo sama oivallus vahvistui. Luovuuden ydintä ei voi vangita suorituskeskeisyyteen tai pelkkään intellektuaaliseen analyysiin.

Tämä ajatus on auttanut minua tarkastelemaan jalkapalloa uudella tavalla. Kentällä pelaaja on kuin tanssija, joka improvisoi liikkeen ja rytmin harmoniassa muiden kanssa. Pelin kauneus ei piile pelkästään siististi suunnitelluissa taktiikoissa, vaan hetkissä, joissa pelaaja toimii intuitiivisesti, luottaen kehoonsa ja sisäiseen ääneensä. Kuten taiteessa, tässäkin luovuus paljastuu mielivaltaisesti, rationaalisen mielen hellittäessä otettaan.

Valmentaja voi analysoida peliä kuinka kriittisesti ja yksityiskohtaisesti tahansa, mutta hän ei koskaan pysty vangitsemaan kaikkea sitä, mitä tietty pelaaja edustaa. Ihmisen olemuksen esineellistäminen – tiukkaan taktiseen tai suorituskeskeiseen viitekehykseen pakottaminen – voi tukahduttaa sen tulen, joka tekee pelaajasta erityisen. Luovuus on jotain, joka vaatii vapautta syttyä, ja juuri tämän vuoksi ihmisten intohimo ja kiinnostus voivat itsessään parantaa oppimistuloksia niin kentällä kuin elämässä.

Tärkeää on, että tekijä – oli hän taiteilija tai pelaaja – kokee osaavansa. Luottamus omaan kykyyn synnyttää tilan, jossa luovuus voi virrata vapaasti. Tässä mielessä luovuus on paljon enemmän kuin pelkkää älykkyyttä. Se on intuitiota, inspiraatiota ja herkkyyttä, jotka yhdistävät meidät johonkin suurempaan kuin itseemme. Jalkapallossa, kuten taiteessakin, on kyse siitä, että antautuu hetken virralle ja antaa liekin palaa kirkkaasti, ilman pelkoa.

Kun Johan Cruyff lausui ajatuksensa siitä, että jalkapalloa tulee aina pelata houkuttelevalla tavalla, hänen sanansa kätkivät sisäänsä kokonaisen filosofian. Tämä ajatus ei ollut pelkkä tyhjä lause, vaan se kuvasti hänen syvää uskoaan pelin kauneuteen, iloon ja luovuuteen. Kun tätä filosofiaa tarkastellaan lasten ja nuorten jalkapallovalmennuksen näkökulmasta, sen merkitys kasvaa entisestään. Cruyffin viesti resonoi erityisesti siellä, missä jalkapallon perustukset valetaan: lapsuuden pelikentillä.

Houkutteleva tapa pelata jalkapalloa tarkoittaa ennen kaikkea iloa ja vapautta. Lasten ja nuorten valmennuksessa tämä näkyy siinä, kuinka heitä rohkaistaan ilmaisemaan itseään kentällä. Pelaajille annetaan mahdollisuus kokeilla, erehtyä ja oppia erehdyksistään. Tällainen ympäristö, jossa virheiden tekeminen ei ole rangaistavaa, vaan oppimisen edellytys, auttaa nuoria kasvamaan paitsi taitaviksi pelaajiksi, myös itsevarmoiksi yksilöiksi. Cruyff uskoi, että jalkapallo ei ole vain peliä, vaan väline oppimiseen ja kasvuun. Lasten tulisi oppia nauttimaan pallosta ja nähdä kenttä mahdollisuuksien areenana, ei vain sääntöjen tai tulosten kehikkona.

Tämä ajattelutapa haastaa sen perinteisen näkemyksen, jossa pelin lopputulos – voitto tai häviö – määrittää menestyksen. Lasten ja nuorten valmennuksessa keskiössä ei saisi olla vain tulokset, vaan se, millaisia kokemuksia ja oppia he matkan varrella saavat. Houkutteleva peli ei ole vain hyökkäävää ja rohkeaa, vaan se on myös viihdyttävää, inspiroivaa ja pelissä läsnä olevien näkökulmasta palkitsevaa. Cruyffin mukaan jalkapallo on kaunista silloin, kun pelaajat tuntevat pelaamisen vapauden ja vastuu siirtyy hetkeksi pois pelkästä lopputuloksen tavoittelusta.

Kentällä tämä filosofia näkyy monin tavoin. Pelaajat pitävät palloa hallussaan, rakentavat peliä rauhallisesti ja etsivät tilaa luoville ratkaisuille. Valmentajien tehtävänä on tukea tätä prosessia ja antaa nuorille mahdollisuus kokea peli sen kaikessa moninaisuudessaan. Kun pelaajalle tarjotaan mahdollisuus tehdä itsenäisiä päätöksiä ja löytää oma tapansa pelata, syntyy intohimo, joka kantaa läpi elämän – ja ehkä myös kentän ulkopuolelle.

Cruyffin perintö lasten ja nuorten valmennuksessa on merkittävä. Se muistuttaa siitä, että jalkapallo ei ole vain urheilulaji, vaan taiteen ja ilon yhdistelmä. Tämä ajatus ulottuu valmentajien vastuuseen: heidän tulisi luoda ympäristö, jossa jokainen lapsi tuntee olevansa arvokas ja saa mahdollisuuden kasvaa yksilönä ja pelaajana. Kauneus ei piile vain tulostaululla, vaan siinä, miten lapset oppivat nauttimaan pelistä ja jakamaan sen riemun muiden kanssa.

Jalkapallo voi olla lapselle kuin leikki, jossa mielikuvitus yhdistyy taitoon ja kenttä muuttuu näyttämöksi, jossa jokainen saa loistaa omalla tavallaan. Tämä on Cruyffin houkuttelevan jalkapallon ydin: ei vain peliä pelattavaksi, vaan taidetta, joka elää jokaisen pelaajan liikkeessä. Tällainen lähestymistapa jättää pysyvän jäljen – ei vain tuloksiin, vaan ennen kaikkea sydämeen.

Jalkapallossa ammattilaiseksi pääseminen – systemaattisen valmennusprosessin merkitys. Jalkapallossa ammattilaiseksi pääseminen Euroopassa vaatii nykyään yhä systemaattisempaa ja pitkäjänteisempää valmennusprosessia, joka alkaa jo lapsuus- ja nuoruusvuosina. Tämä prosessi kestää yleensä 10–14 vuotta ja perustuu kaikkien valmennuksen osa-alueiden – teknisen, taktisen, fyysisen, henkisen ja sosiaalisen – tarkkaan analyysiin ja kehittämiseen.

Valmentajien ja valmennusjärjestelmien on ymmärrettävä kokonaisvaltaisesti, mitä taitoja ja tietoja huippujalkapalloilijalta vaaditaan, ja pystyttävä istuttamaan nämä osa-alueet pelaajiin heidän kehityksensä aikana.

Tämä valmennusprosessi on täynnä ongelmanratkaisutilanteita. Jokaisessa osa-alueessa on valtava määrä opeteltavaa, ja huippujalkapalloilijalta vaadittavat ominaisuudet ovat tarkasti määriteltävissä. Valmentajien rooli ei ole enää vain opettamista perinteisessä mielessä, vaan heidän on siirrettävä asiantuntijaosaamistaan pelaajille, jotta nämä voivat omaksua tarvittavat taidot.

Aiempi ajatus siitä, että pelaajat kehittyvät luonnollisesti esimerkiksi pihapelejä pelaamalla, ei enää vastaa nykypäivän huippujalkapallon vaatimuksia. Sen sijaan kyseessä on tarkoin määritelty oppimisprosessi, jossa pelaajien tulee saavuttaa tietynlaista osaamista ammattilaisuutta varten.

Valmennuksen tavoitteena on rakentaa oppimisprosessi, joka mahdollistaa nuoren pelaajan kehittymisen aikuisikäisenä kilpailukykyiseksi huippuammattilaiseksi. Tämän prosessin kuvaamiseen ja toteuttamiseen tulisi keskittyä faktoihin ja kokonaisuuteen sen sijaan, että keskityttäisiin yksittäisiin ongelmiin, kuten kilpailun tai omaehtoisen valmennuksen puutteeseen. Menestyminen vaatii tahtoa, motivaatiota, pitkäjänteisyyttä, opettamista ja syvällistä ymmärtämistä. Ilman riittävää tietoisuutta ja osaamista ei voi syntyä kunnianhimoa, suunnitelmia tai realistisia toiveita.

Kun suomalainen nuori siirtyy ulkomaille pelaamaan, hän kohtaa usein kilpailemisen kovuuden. Tämä ei kuitenkaan ole ensisijainen ongelma. Suurempi haaste liittyy osaamisen tasoon ja siihen, miten kilpailullisuuteen pystytään vastaamaan. Valmentajan kompetenssi ja valmennussysteemin kyky ymmärtää oppimisprosessi laajasti ja siirtää se pelaajien tai joukkueen osaamiseksi ovat avainasemassa. Systemaattinen valmennus ja osaamisen rakentaminen voivat vähentää epävarmuutta ja lisätä toiveikkuutta, mikä auttaa sekä valmentajia että pelaajia tekemään parempia päätöksiä.

Keskeistä on ymmärtää, että huippujalkapalloilijan kehitys vaatii arkista, tavoitteellista harjoittelua, jossa määrällä ja laadulla on ratkaiseva merkitys. Kehittymisen avain on haluaminen, joka syntyy pitkälti henkilökohtaisen ja sosiaalisen kompetenssin tunteesta. Tämä tunne ruokkii motivaatiota ja odotuksia, jotka puolestaan ohjaavat pelaajan kasvua. Valmennusprosessin tulee keskittyä epävarmuuden tunteen poistamiseen ja toiveikkuuden lisäämiseen, jotta pelaaja voi aidosti sitoutua tavoitteisiinsa ja saavuttaa potentiaalinsa.

Valmentajan tie: Menestyksen ja epäonnistumisen rajapinnalla

Valmentaminen on raskas ja kuluttava tehtävä, jonka suuruus mitataan usein hetkessä – voiton tai tappion yksittäisessä henkäyksessä. Kun kuulin tänään, että miesten jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Markku Kanerva on saanut potkut, en voinut olla miettimättä, mitä potkut todella merkitsevät valmentajalle. Jalkapallossa on kaksi valmentajakategoriaa: erotettuja ja erotettavia. Se on karu totuus, jota ei voi kiertää. Loiston hetkellä valmentajaa ympäröivät ylistäjät, tukijat ja selkääntaputtajat. Mutta kun tappioiden varjo lankeaa, sama piiri kutistuu ja negatiivisuuden kierre alkaa.

Jalkapallo herättää voimakkaita tunteita, aivan kuten sen tuloksetkin voivat olla armottomia. Voitot tuovat iloa, ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä, mutta tappiot musertavat niin pelaajia, valmentajia kuin fanejakin. Valmentaja ei vain edusta joukkuetta – hän on sen symboli. Onnistumisissa hän saa kunnian, mutta epäonnistumisissa hän kantaa vastuun, usein yksin.

Tappioiden psykologia ja kierteen katkaiseminen

Valmentajana tiedän, miten negatiivinen kierre käynnistyy, ja kuinka vaikeaa sen katkaiseminen on. Kun joukkue alkaa menettää otettaan, epävarmuus hiipii pelaajien mieliin. Pienet virheet kertaantuvat, ja äkkiä jokainen askel tuntuu vievän kauemmas tavoitteista. Tappion hetkellä valmentajan rooli muistuttaa jonglöörin työtä: tunteiden, tekniikan ja taktiikan pallot on pidettävä ilmassa. Samaan aikaan ulkopuolelta vaaditaan päätä vadille – hysteria leviää, järjen ääni hukkuu tunteiden alle.

Tässä tilanteessa on hyödyllistä kääntyä kontrolli-fokuksen teorian (locus of control) puoleen. Tämä psykologinen teoria, jonka kehitti Julian Rotter, auttaa ymmärtämään, miten ihmiset tulkitsevat onnistumisia ja epäonnistumisia:

Sisäinen kontrollikäsitys: Pelaajat ja valmentajat uskovat, että heidän omat toimintansa ja päätöksensä vaikuttavat tuloksiin. Tämä luo uskoa siihen, että vaikeuksista voidaan selvitä keskittymällä harjoitteluun, valmistautumiseen ja pelistrategiaan.

Ulkoinen kontrollikäsitys: Pelaajat ja valmentajat ajattelevat, että tulokset johtuvat ulkoisista tekijöistä, kuten sattumasta, tuurista tai tuomaripäätöksistä. Tämä voi johtaa voimattomuuden tunteeseen, joka vaikeuttaa kierteen katkaisemista.

Valmentajan tehtävä on ohjata joukkuetta kohti sisäistä kontrollikäsitystä – muistuttaa, että he voivat vaikuttaa tulevaisuuteensa, vaikka kaikki ei olisikaan heidän hallinnassaan. Yksittäiset tappiot eivät määritä ketään, vaan tärkeämpää on se, miten niistä noustaan.

Menestyksestä oppiminen ja kasvun mahdollisuus

Kanervan tarinassa on opetus. Hänen aikanaan Suomen maajoukkue saavutti historiallisia hetkiä, kuten ensimmäisen pääsynsä EM-kisoihin. Tämä saavutus ei kuitenkaan ollut ikuista, eikä se voinutkaan olla. Menestys on aina hetkellistä, ja se vaatii jatkuvaa arviointia ja sopeutumista. Psykologiset kyvyt, kuten kyky rakentaa luottamusta ja ylläpitää motivaatiota, ovat yhtä tärkeitä kuin tekniset taidot.

Pelaajien ja valmentajien kognitiivinen kuormitus nousee tappioiden myötä, ja henkinen väsymys voi heikentää suorituksia entisestään. Kysymys kuuluu: miten tästä voidaan oppia? Millä tavalla voimme kääntää nämä epäonnistumiset kasvuksi?

Lopuksi: Elämä, peli ja tasapaino

Potkut eivät koskaan kerro koko tarinaa. Ne ovat osa jalkapallon sykliä – menestyksen ja epäonnistumisen ikuista vuoropuhelua.

Markku Kanervan potkut eivät vie pois hänen saavutuksiaan, mutta ne muistuttavat jalkapallon armottomuudesta. Jokainen valmentaja tietää, että negatiivinen kierre voi alkaa hetkessä, mutta sen katkaiseminen vaatii aikaa, vaivaa ja uskoa.

Jalkapallo ei ole vain peli; se on metafora elämälle. Se opettaa, että menestys ja epäonnistuminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Tärkeintä ei ole täydellinen suoritustaso, vaan kyky oppia, kasvaa ja jatkaa matkaa – silloinkin, kun peli ei suju suunnitelmien mukaan. Kuten kentällä, myös elämässä menestyksen ja tappion välinen veitsenterä tekee matkasta arvokkaan.

Listaan lopuksi vielä tärkeitä asioita, mitä tulee mieleeni lasten ja nuorten valmentajana tappiokierteen olemuksesta.

1. Jokainen tappio on oppimisen paikka – lasten ja nuorten valmentajien tehtävä on opettaa, että epäonnistumiset voivat johtaa kasvuun ja kehittymiseen.
2. Valmentajan on tärkeää painottaa pelaajille, että heidän arvonsa ei riipu pelkästä tuloksesta, vaan oppimisesta ja yrittämisestä.
3. Kannustus sisäiseen kontrolliin – valmentajan on autettava nuoria ymmärtämään, että he voivat vaikuttaa suorituksiinsa keskittymällä harjoitteluun ja omiin päätöksiinsä.
4. Roolimallina toimiminen – valmentajan suhtautuminen tappioihin ja haasteisiin opettaa nuorille, miten vastoinkäymisiin tulisi reagoida rakentavasti.
5. Henkisen vahvuuden kehittäminen – valmentajan on hyvä sisällyttää mentaalisia harjoituksia osaksi valmennusta, jotta pelaajat oppivat hallitsemaan paineita ja keskittymään pelin olennaisiin asioihin.
6. Palautteen merkitys – lasten ja nuorten valmentajan tulee antaa rehellistä mutta rakentavaa palautetta, joka keskittyy kehittymiseen, ei syyttelyyn.
7. Yhteisöllisyyden rakentaminen – tappioiden hetkellä valmentajan on korostettava joukkueen merkitystä ja autettava pelaajia tukemaan toisiaan.
8. Pitkäjänteisyyden arvostaminen – lasten ja nuorten valmennuksessa tärkeää on opettaa, että menestys ei synny yhdessä yössä, vaan jatkuvan oppimisen ja yrittämisen kautta.
9. Tavoitteiden asettaminen – valmentajan tehtävä on auttaa pelaajia asettamaan realistisia tavoitteita, jotka kannustavat ponnistelemaan, mutta eivät murskaa itseluottamusta.
10. Ilo pelistä – tärkein oppi on ehkä tämä: valmentajan on muistettava ja muistutettava, että jalkapallo on ennen kaikkea iloa tuottava peli, jonka tarkoitus on kehittää, inspiroida ja yhdistää ihmisiä.

Sisäisen motivaation salaisuus: Miten innostaa lapsi jalkapalloon

Lapsen sitoutuminen ja motivointi jalkapallon pelaamiseen ja harjoitteluun on prosessi, joka vaatii johdonmukaista ja kannustavaa ympäristöä sekä lapsen sisäisen motivaation herättämistä. Ensimmäinen askel kohti onnistumista on luoda ympäristö, jossa lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja innostuneeksi. Tämä tarkoittaa valmentajien ja vanhempien roolia johdonmukaisina ja kannustavina tukijoina. Heidän tulisi rohkaista lasta oppimaan ja kehittymään ilman liiallisia paineita ulkoisten palkkioiden saavuttamisesta, kuten menestyksestä tai maineesta. Kun lapsi tuntee olonsa hyväksytyksi ja tuetuksi, hänen halunsa oppia ja kehittyä kasvaa luonnostaan.

Toinen askel on herättää lapsessa aito halu oppimiseen ja kehittymiseen. Tämä tapahtuu parhaiten asettamalla selkeitä ja saavutettavissa olevia tavoitteita. Lapselle tulee olla selvää, mitä hän tavoittelee, olipa kyseessä parempi syöttötaito, nopeampi juoksuvauhti tai ryhmän kanssa toimiminen. Tärkeää on, että lapsi oppii nauttimaan matkasta kohti näitä tavoitteita, ei pelkästään niiden saavuttamisesta. Kun lapsi kokee, että hän kehittyy ja saa onnistumisen kokemuksia, hänen motivaationsa kasvaa.

Sisäinen motivaatio on avainasemassa lapsen jalkapalloharrastuksessa. Sisäisesti motivoitunut lapsi haluaa pelata jalkapalloa, koska se on hauskaa ja mielenkiintoista, ei siksi, että hän saa palkkion tai tunnustusta. Tällainen motivaatio syntyy, kun lapsi kokee toiminnan itsessään palkitsevaksi – hän nauttii pelaamisesta, oppimisesta ja haasteiden kohtaamisesta. Sisäisesti motivoituneet lapset pysyvät todennäköisemmin sitoutuneina harrastukseen, vaikka vastaan tulisi vaikeuksia tai takaiskuja.

Leikin merkitys harjoittelussa on valtava. Leikki on luonnostaan itsessään palkitsevaa, ja siksi se on yksi tehokkaimmista tavoista motivoida lapsia. Jalkapalloharjoitusten tulisi sisältää leikkimielisiä ja hauskoja elementtejä, jotka pitävät lapsen innostuksen yllä. Kun harjoitukset tuntuvat enemmän leikiltä kuin pakollisilta suoritteilta, lapsi kokee ne miellyttäviksi ja innostaviksi. Tämä auttaa lasta kehittämään taitojaan ilman, että harjoittelu tuntuu tylsältä tai raskaalta.

Leikki ja hauskuus ovat osa ihmisen syvintä olemusta, ja ne ovat keskeisiä myös urheiluharrastuksissa. Jalkapallon kautta lapsi oppii paitsi urheilullisia taitoja, myös sosiaalisia taitoja, ryhmätyöskentelyä ja sitoutumista. Leikillisyys harjoituksissa tukee näitä tavoitteita, koska se auttaa lasta pysymään motivoituneena ja sitoutuneena pitkäjänteiseen työskentelyyn.

Lopulta jalkapallon pelaaminen on enemmän kuin vain taitojen kehittämistä – se on tapa ilmentää luovuutta, oppia yhteistyötä ja kokea iloa. Kun lapsen motivaatio kumpuaa sisäisestä halusta pelata ja kehittyä, hän voi saavuttaa urheilullisia tavoitteitaan kestävästi ja nauttia matkasta jokaisella askeleella.

Pelaajan motivaation säilyttäminen: Herkän lapsen tukeminen

Kun lapsi kertoo vanhemmilleen, ettei halua jatkaa jalkapallon pelaamista, se voi olla merkki syvemmästä ongelmasta, johon liittyy hänen tunteensa, herkkyytensä ja itsetuntonsa. Monesti tällaisen päätöksen taustalla voi olla valmennukseen liittyviä ongelmia, kuten liian aggressiivinen valmentaja tai ilmapiiri, jossa lapsen omia tarpeita ja tunteita ei huomioida riittävästi. Erityisesti herkkien lasten kohdalla tällaiset tilanteet voivat johtaa siihen, että lapsi alkaa menettää kiinnostustaan lajia kohtaan.

Valmentajan vaikutus ja lapsen herkkyys

Jalkapallossa, kuten kaikessa lasten urheilussa, valmentajalla on keskeinen rooli paitsi teknisten taitojen opettamisessa, myös lapsen itsetunnon ja motivaation ylläpitämisessä. Jos valmentaja käyttää liian kovaa tai aggressiivista otetta, voi herkkä lapsi kokea sen uhkaavana. Herkkä lapsi tarvitsee ympäristön, jossa häntä tuetaan, eikä pelotella virheistä tai epäonnistumisista. Valmentajan tulisi osata tasapainottaa vaatimukset empatian ja ymmärryksen kautta.

Kun valmentaja ei tunnista lapsen yksilöllisiä tarpeita tai lähestymistapaa, riski on suuri, että lapsi vetäytyy ja lopulta luopuu koko harrastuksesta. Tämä näkyy erityisesti niin sanotuissa taitopelaajissa, jotka saattavat olla hyvin herkkiä ja tarvitsevat valmennusta, joka ottaa huomioon heidän persoonallisuutensa ja vahvuutensa. Jos tällainen lapsi kohtaa valmentajan, joka keskittyy pelkästään voittamiseen ja virheiden korostamiseen, se voi tukahduttaa hänen luontaisen pelihalunsa ja herkkyytensä, mikä voi johtaa siihen, että hän ei enää koe iloa pelaamisesta.

Kommunikaatio ja pedagoginen lähestymistapa

Valmentajan on tärkeää luoda yhteys jokaiseen pelaajaan – ei pelkästään fyysisen harjoittelun kautta, vaan myös aidon kommunikaation ja empaattisen vuorovaikutuksen avulla. On ratkaisevaa, että valmentaja ei näe itseään autoritaarisena diktaattorina, vaan opettajana ja mentorina, joka tukee lapsen kehitystä. Valmentajan tehtävä on luoda turvallinen ja rohkaiseva ilmapiiri, jossa jokainen pelaaja kokee, että hänen kehityksensä on tärkeää, eikä pelkästään joukkueen menestys.

Lapsen pelot, kuten epäonnistumisen pelko tai pelko tuottaa pettymys vanhemmille ja valmentajalle, ovat luonnollisia reaktioita. Jos lapsi kokee, ettei häntä ymmärretä tai tueta, hän voi kokea stressiä ja ahdistusta, jotka johtavat päätökseen luopua harrastuksesta. Tällaisessa tilanteessa on tärkeää kuunnella lasta ja selvittää, mikä hänen päätöksensä taustalla todella on.

Pedagoginen johtajuus valmentamisessa

Valmentajan on tärkeää ymmärtää, että lasten urheilussa kyse ei ole vain kilpailullisuudesta ja voittamisesta, vaan kokonaisvaltaisesta oppimisprosessista, jossa lapsi kasvaa ja kehittyy niin fyysisesti, henkisesti kuin sosiaalisestikin. Sen sijaan, että valmentaja aliarvioisi pelaajia tai kohtelisi heitä kuin pelkkiä suorittajia, hänen tulisi käyttää pedagogista otetta valmentaessaan. Tämä tarkoittaa sitä, että oppiminen ja kehitys tapahtuvat yhteistyössä, ja valmentaja tukee pelaajiaan matkalla kohti tavoitteitaan.

Lopuksi on hyvä muistaa, että jokaisella lapsella on oma tahtonsa ja herkkyytensä, joita täytyy kunnioittaa. Jos lapsi kokee, että valmennus ei vastaa hänen tarpeitaan tai että valmentaja ei huomioi häntä yksilönä, hänen innostuksensa voi hiipua. Valmentajan tehtävä on luoda ympäristö, jossa lapsi tuntee olevansa arvostettu, kuultu ja ymmärretty.

Vanhempien ja valmentajien yhteistyö on tässä ratkaisevaa – yhdessä he voivat luoda lapselle positiivisen, turvallisen ja kehitystä tukevan kokemuksen jalkapallon parissa.

Nyt on aika tunnustaa totuus jalkapallovalmennuksen ongelmista

On vihdoin aika myöntää, että nykyinen pelaajien kouluttamissysteemi ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla – ei millään tasolla. Tarvitsemme uudenlaisen järjestelmän, joka sekä kehittää parempia pelaajia että saa lapset ja nuoret viihtymään jalkapallon parissa pidempään. On vaikea ymmärtää, kuinka valmennusjärjestelmämme voi edelleen perustua ajatukseen, että ”tiede tulee ensin”, kun käytännössä monet lasten ja nuorten valmennuskäytännöt eivät hyödynnä parhaita saatavilla olevia menetelmiä.

Yksi esimerkki on valmentajien nopea vaihtuvuus, jonka seuraukset näkyvät oppimisessa, pelaajien pelikäsityksen kehittymisessä, emotionaalisessa turvallisuudessa, sosiaalisissa suhteissa, ryhmädynamiikassa ja sensitiivisyydessä sekä lasten erityisissä tarpeissa. Nykyisessä mallissa painotetaan ikäkausikohtaista osaamista, mutta unohdetaan lapsen yksilölliset tarpeet ja kasvun tukeminen. Tämä on erityisen ongelmallista, kun valmentajat vaihtuvat jatkuvasti eivätkä pysty syventymään lasten yksilöllisiin tarpeisiin ja herkkien kehitysvaiheiden tukemiseen.

Sensitiivisyys tarvitsee aikaa

Sensitiivisyys edellyttää ajan myötä rakentuvaa ymmärrystä lapsen yksilöllisistä tavoista ilmaista itseään, tunteistaan ja tarpeistaan. Kun valmentajat vaihtuvat usein, tämä ymmärrys jää ohueksi, eikä lapsen tarpeiden hienovarainen tunnistaminen pääse kehittymään. Tämä voi johtaa siihen, että lapsen tunnetarpeet ja yksilölliset oppimistyylit jäävät huomiotta, mikä puolestaan heikentää lapsen oppimismotivaatiota ja itsetuntoa.

On myös tärkeää, että lapsi kokee kiintymystä ja sosiaalisemotionaalista yhteyttä omaan seuraansa ja joukkueeseensa. Näiden suhteiden rakentaminen vaatii aikaa, sitoutumista ja pysyvyyttä – ei jatkuvaa vaihtuvuutta. Lapsilla ja varhaisnuorilla tulisi olla mahdollisuus pelata pidempään lähiseuroissaan, joissa tarjotaan samanlaista osaavaa jalkapallokoulutusta kuin peruskoulun ala-asteella opetusta. Tämä auttaisi luomaan vahvempia yhteyksiä ja parantaisi pelaajien sitoutumista ja kehitystä.

Kohti parempaa pelaajakehitystä

Jos voisimme toimia tällä tavalla, uskon vahvasti, että pelaajakehitys tuottaisi selvästi parempia tuloksia kuin nykyisessä järjestelmässä, jossa on monenlaisia valuvikoja. Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta katsottuna nykyinen järjestelmä ei tue lapsen kokonaisvaltaista kehitystä. Siksi valmentajien kouluttaminen lasten valmennukseen pitäisi olla Palloliiton tärkein prioriteetti.

Yksi suurimmista epäonnistumisista on se, ettei lapsille pystytä takaamaan riittävän laadukasta valmennusta riippumatta siitä, mihin seuraan he kuuluvat. Joukkueita ja valmentajia vaihdetaan jatkuvasti, mikä estää pitkäjänteisen pelaajakehityksen ja aiheuttaa epävarmuutta lapsille. Parempiin tuloksiin päästäisiin, jos pelaajien ja joukkueiden vaihtuvuutta vähennettäisiin ja valmentajat ottaisivat todellista vastuuta siitä, miten he kehittävät tietystä pelaajamäärästä laadukkaita jalkapalloilijoita.

Tarvitaan uutta ajattelua ja konkreettisia toimia

Joukkueiden ja pelaajien vaihtuvuuteen tulisi puuttua ja sen kehitystä seurata tarkasti. On liian helppoa voittaa mestaruuksia, kun ”parhaat” pelaajat kootaan yksisilmäisesti yhteen joukkueeseen. Tämä ei ole pitkäjänteistä pelaajakasvatustyötä, eikä se kehitä pelaajia parhaalla mahdollisella tavalla.

Meidän on kehitettävä järjestelmä, jossa jokainen lapsi saa laadukasta valmennusta ja jossa valmentajien vastuu osaamisesta on selkeästi määritelty. Vain näin voimme varmistaa, että jalkapallo kasvattaa sekä hyviä pelaajia että tasapainoisia, itsevarmoja nuoria.

Nuorten jalkapallovalmentajan tärkein tehtävä on tehdä nykyisyydestä parempaa. Kaipaamme, ideoimme, ratkaisemme, motivoimme ja teemme asioita, jotta asiat olisivat paremmin. Koska ihmisen mieli tottuu hyvin nopeasti saavutettuun, on valmennuksessa jatkuvasti synnytettävä uusia haasteita. Näistä haasteista muodostuvat ne uudet asiat, jotka on opittava seuraavaksi. Tämä kaikki vaatii jatkuvaa reflektointia, dynaamista otetta ja uudistumista.

Nuorten jalkapallovalmentajan työssä korostuu siis paitsi pelaajien teknisten ja taktisten taitojen kehittäminen, myös heidän henkinen kasvunsa ja kyky kohdata uusia haasteita. Valmentajan rooli on inspiroida ja motivoida nuoria urheilijoita, luoda innostava ja kannustava ympäristö, jossa he voivat kehittyä ja menestyä. Tämä edellyttää valmentajalta jatkuvaa oppimista ja kehittymistä, oman toiminnan kriittistä arviointia ja uusien menetelmien ja harjoitteiden kokeilemista.

Valmentajan tehtävä on myös auttaa nuoria ymmärtämään, että kehittyminen on prosessi, joka vaatii aikaa, vaivaa ja sitoutumista. On tärkeää, että valmentaja tarjoaa jatkuvaa palautetta ja tukea, jotta nuoret voivat asettaa realistisia tavoitteita ja saavuttaa niitä askel kerrallaan. Tämä prosessi auttaa nuoria urheilijoita rakentamaan itseluottamusta ja kehittämään taitojaan pitkäjänteisesti.

Valmentajan tulee siis olla paitsi opettaja ja mentori, myös roolimalli, joka omalla toiminnallaan näyttää, mitä tarkoittaa sitoutuminen, itsensä kehittäminen ja joukkueen hyväksi toimiminen. Tämä vaatii jatkuvaa panostusta ja halua oppia uutta, mutta lopulta palkitsee niin valmentajan kuin pelaajatkin, kun he yhdessä saavuttavat uusia tavoitteita ja ylittävät itsensä.

HEITTÄYTYMINEN LASTEN JA NUORTEN JALKAPALLOVALMENNUKSEEN: RAKKAUDESTA LAJIIN

Elämä on sitä, että rakastaa sitä, mitä tekee. Tämä on erityisen totta intohimoiselle jalkapallovalmentajalle, joka heittäytyy syvällisesti lasten ja nuorten jalkapallovalmennukseen. Hän nauttii jokaisesta sekunnista kentällä, missä hehku ja omistautuminen ohjaavat jokaista liikettä ja päätöstä.

Valmentaja kokee jokaisen haasteen ja pettymyksen kasvun mahdollisuutena. Hän ymmärtää, että jalkapallossa, kuten elämässäkin, toisinaan voitetaan ja toisinaan hävitään, mutta tärkeintä on aina olla toiveikas. Hän imee tietoa ja taitoa jokaisesta hetkestä ja jakaa oppimaansa innokkaasti niille, jotka haluavat oppia enemmän. Tämä jatkuva oppimisen ja opettamisen kehä rikastuttaa sekä valmentajaa itseään että hänen valmennettaviaan.

Kun valmentaja osaa erottaa omat ongelmansa ympäristöstään, hän ymmärtää, että teoilla on seurauksia. Jokainen harjoitus, jokainen peli ja jokainen puheenvuoro kentän laidalla vaikuttaa nuorten elämään. Hän tietää, että joskus nämä opetukset voivat tuntua jopa hulluudelta, mutta ne auttavat voittamaan arjen haasteet ja kohtaamaan vaikeudet.

Intohimoinen valmentaja huomaa, että on olemassa kipuja, jotka ovat voimakkaampia kuin fyysinen kipu. Ne ovat niitä hetkiä, kun pitää nousta pohjalta ja voittaa itsensä. Mutta tärkeintä on uskoa ja vakuuttaa itselleen, että ihmeitä on olemassa. Tämä usko ajaa häntä eteenpäin, ja se on myös se voima, jonka hän välittää nuorille pelaajilleen. Tämän vuoksi lasten ja nuorten valmentamisessa tarvitaan aina myös idealismia, uskoa huomiseen ja unelmia.

ELÄMÄN OPPITUNNIT JALKAPALLON KAUTTA

Valmentaja tietää, että jalkapallo on enemmän kuin peli. Se on elämäntapa ja kasvualusta. Se opettaa kestävyyttä, ryhmätyötä, itsekuria ja unelmien tavoittelua. Hän haluaa valmennettaviensa ymmärtävän, että vaikka he kohtaavatkin vaikeuksia, heillä on voima ylittää ne. Jalkapallo tarjoaa alustan, jossa voidaan harjoitella erilaisia elämän tärkeitä taitoja turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä.

Valmentajan filosofiassa jokainen harjoitus on mahdollisuus oppia. Hän painottaa teknisten taitojen lisäksi myös henkistä vahvuutta ja sosiaalisia taitoja. Hän kannustaa pelaajia ilmaisemaan itseään, tekemään yhteistyötä ja tukemaan toisiaan. Hän opettaa, että jokainen pelaaja on tärkeä osa joukkuetta ja että yhdessä saavutetaan enemmän kuin yksin.

USKO IHMEISIIN

Jalkapallovalmennus on valmentajalle paitsi työ myös kutsumus. Hän uskoo ihmeisiin – siihen, että jokainen pelaaja voi ylittää itsensä ja saavuttaa suuria asioita. Hän tietää, että usko itseensä ja joukkueeseensa on avain menestykseen. Tämä usko näkyy jokaisessa harjoituksessa ja jokaisessa pelissä.

Kun valmentaja katsoo nuoria pelaajiaan kentällä, hän näkee tulevaisuuden mestareita. Hän näkee unelmia, jotka ovat vasta alkamassa, ja hän tietää, että hänen tehtävänsä on auttaa näitä unelmia toteutumaan. Hän ymmärtää, että jokainen pelaaja tuo mukanaan oman ainutlaatuisen tarinansa, ja yhdessä he kirjoittavat uuden luvun jalkapallon suureen tarinaan.

JOHTOPÄÄTÖS

Elämä, aivan kuten jalkapallo, on täynnä ylä- ja alamäkiä. Se vaatii omistautumista, intohimoa ja uskoa. Jalkapallovalmennus ei ole vain taitojen opettamista; se on elämän opettamista. Se on nuorten auttamista löytämään oma polkunsa ja uskomaan itseensä.

Olen toiminut vuosikymmeniä suoritusurheilun parissa, valmentanut talenttipelaajia usealla vuosikymmenellä ja valmennan edelleenkin. Suoritusurheilun parissa työskennellessä on tärkeää pohtia omia perususkomuksiaan, jotka ohjaavat ja vaikuttavat jokaisen päivittäiseen toimintaan. Ammattijalkapallovalmentajan työlle on ominaista kyky toimia erilaisissa rooleissa. Tehokkuuden saavuttamiseksi on kyettävä toimimaan valmentajana, neuvonantajana, kilpailukykyisenä pelaajien kehittäjänä ja monessa muussa roolissa.

MONIPUOLISTEN PELAAJATYYLIEN KOHTAAMINEN

Vuosien varrella olen kohdannut ison joukon erilaisia pelaajatyyppejä. Näiden kokemusten myötä luottamusta ja uskoa valmentamiseen on koeteltu monin tavoin. Tänä aikana olen käynyt lukuisia kertoja sisäistä dialogia itseni kanssa, jonka tuloksena on syntynyt entistä vankempi jalkapallovalmentamisen persoonallisuusfilosofia. Näiden perususkomusten ja arvojen perustan pohjalta voin heittäytyä erilaisiin valmentamisen rooleihin, kohdata erilaisia valmennettavia ja vastata eri roolien ilmentymille.

VALMENTAMISEN ARVOT JA FILOSOFIA

Valmentamisen arvot, mallit ja konseptit syntyvät eri roolien ymmärtämisen kautta. Näiden pohjalta löytyy työkalut harjoittelun toteuttamiseen ja tieto siitä, minkälaisia pelaajia pyrkii muokkaamaan ja rakentamaan. Tällainen kokemuksellisuus kohottaa motivaatiota ja mahdollistaa entistä tavoitetietoisemman valmentamisen. Se antaa myös itselle tietynlaisen laatuvakuuden ja luottamuksen omaan toimintaan. Omien arvojensa mukaisesti toimiminen ja vastuunsa tiedostaminen tarkoittaa menneisyyden analysointia, tulevaisuuden ennakointia ja inspiraation ammentamista nykyisyyteen sopivien päätösten tekemiseksi.

ITSETUTKISKELUN TÄRKEYS

Jokaisen, joka haluaa toimia arvojensa mukaisesti, on aina pohdittava omaa toimintaansa suoritusurheilun yhteydessä. Tämän saavuttamiseksi seuraavat pohdintatavat voivat olla järkeviä:

Mitä teemme?

Tekoemme seuraukset?

Tarkoituksemme (miksi?)

MOTIVAATION LÖYTÄMINEN

On tärkeää tiedostaa, mikä motivoi syvällä sisällä. Oletko koskaan kysynyt itseltäsi tätä kysymystä yksityiselämässäsi ja työelämässä – jalkapallovalmentajana? Tiedostan todelliset syyt, miksi valmennan, ja mikä sai minut ryhtymään valmentajaksi. Tiedostan, mikä on minulle tärkeää pelaajien kanssa ja mikä motivoi minua siinä.

NEUROTANOKE-VALMENNUS JA KEHON TOIMINNALLINEN KYKY JALKAPALLOSSA

NeuroTanoke-valmennuksessa kiinnitetään erityistä huomiota jalkapalloilijan kehon toiminnalliseen kykyyn. Tämä ajattelutapa juontaa juurensa antiikin Kreikasta, jossa voimistelu testasi ihmisen fyysisiä kykyjä säännellyillä tasapaino-, voima-, ketteryys-, joustavuus- ja vastusharjoituksilla. Termi voimistelu tulee kreikan sanasta gymnós, ”alasti”, sillä urheilijat harjoittelivat ilman vaatteita. Voimistelu kehittyi Kreikassa urheilulajiksi, ja sillä oli merkittävä rooli fyysisessä ja henkisessä valmennuksessa.

VOIMISTELUN HISTORIA JA SEN YHTEYS NYKYJALKAPALLOON

Antiikin Kreikka ja voimistelu: Antiikin kreikkalaisille voimistelu oli olennainen osa terveyden edistämistä ja ihmisen kauneuden ihannetta. Voimisteluharjoitukset kehittivät tasapainoa, voimaa, ketteryyttä ja joustavuutta – samoja ominaisuuksia, joita tarvitaan myös jalkapallossa. Kreikkalaiset pitivät voimistelua olennaisena osana nuorten koulutusta, ja sitä harjoitettiin kuntosaleilla.

Rooman imperiumi: Roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen voimistelukäsityksen, mutta he keskittyivät enemmän voimistelun sotilaalliseen merkitykseen. Voimistelu oli olennainen osa sotilaiden koulutusta, ja se auttoi heitä valmistautumaan taisteluun. Roomalaiset eivät kuitenkaan arvostaneet voimistelun kasvatuksellista arvoa samalla tavalla kuin kreikkalaiset.

Keskiaika ja renessanssi: Keskiajalla voimistelu menetti merkityksensä kristinuskon myötä. Renessanssin aikana voimistelu nousi kuitenkin uudelleen esiin osana fyysistä kasvatusta. Hieronymus Mercurialis julkaisi teoksen De arte gymnastica, joka käsitteli voimistelun terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Moderni voimistelu: Moderni voimistelu syntyi 1700-luvulla valistuksen myötä. Jean Jacques Rousseau kannatti fyysistä aktiivisuutta osana opetusta, mikä johti syvälliseen uudistukseen eurooppalaisessa koulutuksessa. Saksassa Johann Christoph Friedrich Guts Muths ja Friedrich Ludwig Jahn kehittivät nykyaikaisen voimistelun edeltäjiä.

KEHOLLISUUDEN TARINA NEUROTANOKE-VALMENNUKSESSA

NeuroTanoke-valmennus yhdistää voimistelun periaatteet jalkapalloilijan kehon toiminnalliseen kykyyn. Tanoke-valmennuksessa keskitytään kehittämään pelaajaa /valmennettavaa monipuolisesti:

Tasapainoa: Kyky ylläpitää kehon tasapaino erilaisissa pelitilanteissa ja liikkeissä.

Voimaa: Fyysisen voiman kehittäminen, joka on tärkeää sekä hyökkäys- että puolustustilanteissa.

Ketteryyttä: Nopeat suunnanmuutokset ja liikkeet, jotka auttavat väistämään vastustajia ja luomaan maalintekopaikkoja.

Notkeutta ja joustavuutta: Liikkuvuus, joka mahdollistaa sulavat ja laajat liikeradat.

Vastusta: Kyky vastustaa vastustajan fyysistä painetta ja säilyttää pallonhallinta.

Nopeutta: Kyky liikuttaa kehoa nopeasti ja säilyttää pallonhallinta.

OMAN KEHON HALLINTA JA PALLONKÄSITTELYTAIDOT

NeuroTanoke-valmennuksessa kiinnitetään erityistä huomiota oman kehon hallintaan sekä pelivälineen, eli jalkapallon, käsittelytaitoihin. Valmennuksessa käytetään satoja erilaisia koordinatiivisia liikkeitä, jotka liitetään kehonhallintaan ja pallonkäsittelytaitoihin. Näiden avulla pelaajat kykenevät voittamaan pelitilanteita vahvojen henkisten ominaisuuksien saattelemana.

HOLISTINEN LÄHESTYMISTAPA

NeuroTanoke-valmennus perustuu holistiseen ihmiskuvaan, jossa keho, aivot ja koko henkinen toiminta muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Tämä kokonaisuus toteutuu jalkapallopelissä kompleksisessa muodossa. Harjoitukset eivät ole vain fyysisiä, vaan myös henkisiä harjoituksia. Tavoitteena on yhdistää ja synkronoida yksilön toimintakyky kollektiiviseen todellisuuteen. Tämä tarkoittaa, että pelaajan on kyettävä toimimaan saumattomasti joukkueen jäsenenä, jolloin henkilökohtaiset taidot ja kollektiivinen pelistrategia tukevat toisiaan.

SOVELTAMINEN JALKAPALLOON

Voimistelun periaatteiden soveltaminen jalkapalloon auttaa pelaajia vastaamaan pelitilanteiden asettamiin haasteisiin. Kehon toiminnallinen valmius mahdollistaa nopean reagoinnin ja tehokkaan suoriutumisen kentällä. Tämä on kriittistä huippujalkapallossa, jossa pelitilanteet muuttuvat nopeasti ja vaativat pelaajalta monipuolisia fyysisiä ja henkisiä taitoja.

NeuroTanoke-valmennus ammentaa inspiraationsa antiikin Kreikan voimisteluperinteistä ja yhdistää ne nykyaikaiseen jalkapallovalmennukseen. Tämä lähestymistapa korostaa kehon toiminnallisen kyvyn merkitystä ja auttaa pelaajia kehittämään tarvittavia taitoja vastatakseen pelitilanteiden vaatimuksiin. Fyysinen harjoittelu, joka sisältää tasapainon, voiman, ketteryyden, joustavuuden ja vastuksen kehittämistä, on keskeinen osa pelaajan menestystä huipputasolla. Lisäksi valmennuksessa painotetaan holistista ihmiskuvaa, jossa fyysiset ja henkiset ominaisuudet yhdistyvät kokonaisvaltaiseksi suorituskyvyksi. Tämä kokonaisvaltainen lähestymistapa auttaa pelaajia synkronoimaan yksilölliset taitonsa joukkueen yhteiseen tavoitteeseen, mikä on olennaista huippujalkapallossa.

LASTEN JA NUORTEN JALKAPALLOVALMENTAMINEN: KOKONAISVALTAISEN KEHITYKSEN ARVO

Nykyaikana jalkapallossa menestykseen tarvitaan paljon muutakin kuin sisukkuuden ja yrittämisen korostaminen -tyyliin ”ensin oli suo, kuokka ja peräänantamaton tahto”. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, jotka kehittyvät valmennusympäristön tarjoamien mahdollisuuksien mukaan vuosien varrella, mutta ne eivät yksinään riitä. On tärkeää osata erottaa erilaiset valmennusympäristöt lapsen, varhaisnuoren tai nuoren kasvun, kehityksen ja valmiuksien mukaan.

VALMENNUSYMPÄRISTÖN MERKITYS

Valmentajan rooli on olennainen osa valmennusympäristöä, joka muodostaa joukkueen ilmapiirin, työtavat ja arvot. Valmentaja ei ole pelkästään kilpailuttaja tai opettaja, vaan myös tekijä, kokija ja näkijä. Siksi ei ole yhdentekevää, miten valmentaja näkee lasten ja nuorten valmentamisen ja kasvattamisen. Valmentajuudessa on paljon muutakin kuin saada lapset voittamaan otteluita.

KOKEMUKSEN OPIT

Kokemus on osoittanut, ettei parhaistakaan lasten tai nuorten joukkueista ole välttämättä kasvanut huippujalkapalloilijoita. Lasten ja nuorten valmentajan tulisi tukea jokaisen pelaajan löytämään oma osaamisensa ja lahjakkuutensa. Valmentajan on luotava ympäristö, joka tarjoaa turvallisuutta, lämpöä, rohkaisua ja kannustusta. Kaikki lapset ja nuoret eivät sovi samaan muottiin, joten on otettava huomioon erilaiset liikkujat ja jalkapalloilijat.

PEHMEIDEN ARVOJEN TÄRKEYS

Pehmeitä arvoja tulee vaalia tämän päivän lasten ja nuorten valmennuksessa kaikilla tasoilla. Tutkimukset osoittavat, ettei liian kovalla tai kilpailullisella tavalla saa parasta tulosta aikaan. Valmentajan työhön tarvitaan persoonallisuuksia, jotka ovat kannustavia, joustavia, ahkeria ja rakastavat kaikkia kasvatettaviaan ja valmennettaviaan.

YKSILÖLLISEN KOHTAAMISEN TARVE

Kun valmentaja alkaa ymmärtää itseään ja valmennettaviensa erilaisuutta paremmin, hän ymmärtää, ettei kaikille sovi samanlainen kohtaaminen. On olemassa myös herkempiä ja myöhemmin kehittyneitä pelaajia, joista voi tulla huippujalkapalloilijoita. Lapsuus- ja varhaisvuosien aikana ei ole tarpeellista ja järkevää luoda liian paineistettua ympäristöä, vaan pikemminkin sellainen valmennusympäristö, joka on leikinomainen, opettava ja kaikille mahdollisuuden antava.

VALMENNUSPROSESSIN PITKÄJÄNTEISYYS

On tärkeää ymmärtää, mitä vuosien varrella tapahtuu, kun kasvetaan jalkapalloilijaksi. Lapsuusvaiheessa emme tiedä, kenestä tulee huippujalkapalloilija, millaisia mieltymyksiä nuorella tulee olemaan nuoruusvuosien aikana ja mihin hänen taidot, kyvyt ja muu kompetenssi tulevat riittämään. Pitkän valmennusprosessin aikana moni asia voi muuttua – into voi hävitä tai syttyä, taidot tilapäisesti hävitä, painua alitajuntaan ja syttyä uudelleen jne.. Se, mikä on nyt, ei välttämättä ole tulevaisuudessa.

Menestyksekkään lasten ja nuorten jalkapallovalmentamisen ytimessä on kokonaisvaltainen lähestymistapa, joka ottaa huomioon fyysisen, henkisen ja sosiaalisen kehityksen. Valmentajan rooli on luoda turvallinen ja kannustava ympäristö, jossa lapset voivat kehittyä ja löytää oman potentiaalinsa. Pehmeät arvot ja yksilöllinen kohtaaminen ovat avainasemassa, jotta jokaiselle lapselle ja nuorelle voidaan tarjota mahdollisuus menestyä ja kasvaa paitsi jalkapalloilijana, myös ihmisenä.

Harjoittelun laatu ja määrä: Avain huippujalkapalloiluun

Jalkapalloilijan kehitys lapsesta aikuiseksi ammattilaiseksi on monimutkainen prosessi, jossa keskeistä on harjoittelun määrä ja laatu. Nuoren pelaajan kehityskaari on suorassa suhteessa hänen kokemaansa harjoitusmäärään, mikä puolestaan vaikuttaa suoraan hänen osaamiseensa, suoritusvalmiuteensa ja kykyynsä voittaa pelitilanteita kentällä.

Harjoittelun määrällistä merkitystä ei voi aliarvioida: tutkimukset ja käytännön kokemukset osoittavat, että ne joukkueet ja yksilöt, jotka ovat panostaneet määrällisesti eniten harjoitteluun, ovat usein menestyneet parhaiten. Tämä korostaa sitä, että pelkästään kilpailullinen toiminta ilman riittävää ja laadukasta harjoittelua on epätäydellistä.

Laadukkaan harjoittelun toteuttaminen kohtaa usein haasteita. Parhaimmissamme jalkapallojoukkueissa harjoittelumäärät eivät saavuta optimaalisia tasoja, mikä johtaa harjoitusvajeeseen. Tämä puute johtuu usein siitä, ettei ymmärretä, kuinka paljon työtä ja sitoutumista huipputason saavuttaminen vaatii.

Jalkapalloilijan kehittäminen ei rajoitu vain ohjattuihin harjoitusaikoihin; yhtä tärkeää on pelaajan oma itsenäinen työskentely. Tämä itseohjautuva harjoittelu on olennainen osa taitojen, kuten pallonkäsittelyn, fyysisen kunnon ja kehon hallinnan kehittymistä. Monilla pelaajilla on juuri näissä osa-alueissa haasteita, mikä on merkittävä puute ja vaikuttaa joukkueidemme kilpailukykyyn. Jos näitä tekijöitä tarkastellaan kriittisesti huippujalkapallon näkökulmasta, puutteet ovat edelleen hämmästyttävän suuria.

Kehittymisen tulee näkyä suoraan pelaajien taito-osaamisessa ja heidän kyvyssään hyödyntää kehonsa toimintakykyä modernin huippujalkapallon vaatimuksissa. Pelaajien kyky hallita näitä fyysisiä ja teknisiä taitoja on avainasemassa, kun puhutaan kilpailukyvystä kansainvälisellä tasolla.

Valmentajien rooli tässä prosessissa on kriittinen. Heidän tehtävänsä on tunnistaa, kehittää ja maksimoida pelaajien potentiaali. Valmentajan ammattitaidon ja kyvykkyyden tulisikin heijastua suoraan siihen, kuinka tehokkaasti he kykenevät kehittämään pelaajia vastaamaan nykyaikaisen jalkapallon vaatimuksiin. Valmentajien on jatkuvasti päivitettävä omaa osaamistaan ja valmennusmetodeitaan, jotta he voivat tarjota parhaat mahdolliset edellytykset pelaajien kehittymiselle.

Huippujalkapalloilijan kehittymiseen vaikuttavat monet tekijät, mutta ennen kaikkea pelaaja itse. Valmentajien, pelaajien vanhempien ja muiden tukihenkilöiden rooli on kriittinen. Heidän tulee tarjota pelaajalle tarvittava tuki, motivointi ja resurssit, jotka mahdollistavat jatkuvan kehityksen ja oppimisen.

Pelaajan sisäisellä motivaatiolla on ratkaiseva merkitys hänen kehittymisessään jalkapalloilijana. Poikkeuksellisen voimakas sisäinen motivaatio sekä valmius omistautua täysin jalkapallon harjoitteluun edellyttävät merkittäviä uhrauksia. Näihin kuuluu esimerkiksi digitaalisen pelaamisen rajoittaminen minimiin tai sen täydellinen lopettaminen, jos se havaitaan esteeksi kehitykselle. Tämä on perusteltua, sillä jokainen pallon kanssa vietetty hetki on arvokas ja keskeinen osa taitojen kehittämistä.

Lopulta, ympäristön merkitys nuoren pelaajan kehityksessä on korvaamaton. Ympäristön tulee tarjota paitsi fyysiset resurssit, myös henkisen tuen ja kehitysmahdollisuudet, jotka mahdollistavat pelaajan kasvun huippu-urheilijaksi. Geneettiset valmiudet yhdistettynä oikeanlaisiin harjoitusolosuhteisiin ja henkiseen tukeen luovat pohjan, jolla nuori lahjakkuus voi kasvaa ja kehittyä menestyväksi jalkapalloilijaksi.